Tankkimiehen muistelmat
Toukokuinen aamu, ryssä oli aamulla edennyt sisämaata kohti ja meidät heitettiin tulpaksi. Kylmän sodan piti olla ohi, mutta täällä sitä oltiin. Hauskinta oli tietenkin se, että meille oli saatu yksi YK-maalattu Leopard 1A5 vaunu. Se oli varmaan niitä, joita käytettiin vuosi sitten Operaatio Bøllebankissa, kuka tietää. Vaunussa oli vielä minulle tuntemattomia modernisaatioita, kuten hieno ampujan lämpökameratähtäin, aika reservissä oli tehnyt tehtävänsä, viimeksi ajeltiin vanhemmilla Leopardeilla Blavandin alueella.
Vaunun johtajaksi saatiin ylik Scottz ja ajajaksi yli Kuik, paljon kokemusta yhdessä vaunussa. Liikkeellelähdön jälkeen ihmettelin apinanpään muuttuneita välityksiä, tornin kääntölaite toimi todella tarkasti, mutta hitaasti. Nopeaa kääntöä varten sarvista sai todella vääntää kovasti, ehkä muistot olivat vaan väärät. Vakainkin toimi todella hyvin. Varikolta oltiin saatu mukaan 60 ammusta, se oli viisi enemmän, kuin tämän vaunun normitäyttö, viisi oli työnnetty poikittain ajajan takapuolelle, josta lataaja saisi ne juosta paniikkitilanteessa.
Matka edistyi vauhdikkaasti, siihen asti, kun meitä kohden avattiin käsiasetuli, joka pakotti johtajan vetämään päänsä luukusta alas. Näkyvyys oli hetken surullisen huono ja seikkailimmekin hämmentävän tiheässä metsässä, jossa en uskaltanut kääntää putkea mihinkään suuntaan. Pieni hetki myöhemmin sormi löysi jo tottuneesti KK:n liipaisimen ja ensimmäinen vihollinen kaatui eteemme - olimme ilmeisesti partion keskellä. Onneksi vihollinen ei saanut ammuttua meitä PST-aseilla.
Jyräsimme läpi puskien erään suurehkon varaston taakse, koska alueella alkoi näkymään liikettä ja pauke oli takuulla herättänyt vihollisen. Se oli siis päässyt jo tavoitealueemme joesta yli! Matkalla pääsin lähettämään ensimmäiset terveiset 105mm tykillä. Täyskaliiberilaukaus pitkästä aikaa, eikä mikään sisäpiipputuhnu. Kordiitin käry leijaili tornissa, ilmeisen tukkoisen tuulettimen yrittäessä puskea sitä ulos, ja lähettämämme nuoliammus lävisti vihollisen BTR-80-ajoneuvon panssarin, painuen suoraan läpi, mutta aiheuttaen katastrofaalisen tulipalon mennessään.
Rakennuksen takana tsekattiin tilanne, kaikki hyvin, ei kivääritulen maaliskraapuja kummempia vaurioita ja voittotili auki. Täten päästiinkin suosikkilajiimme, eli kissa-hiiri-leikkiin. Ja koska kyseessä oli Leopard, me olimme kissa. Kurkkaus rakennuksen nurkalta ja laukaus. Tämä toistettuna tai peruutttaen toiselta nurkalta tehtynä rikkoi viholliselta useita ajoneuvoja. Oli BTR:ää, BRDM:ää, kuorma-autoa ja yksi it-tykin lavalle ottanut auto, joka ei suostunut palamaan, vaikka sitä tykillä ammuttiinkin.
Radiokin heräsi eloon ja jalkaväeltä alkoi tulla tilannetietoa. Vihollisen BMP lähestyy, toinen kylässä. Uhkakuvat alkoivat nousta. Pian tulikin tulta takaisinpäin. BMP:n lähettämä ohjus rikkoi vähän telaketjuamme, mutta kuin ihmeen kaupalla se pysyi päällä ja pääsimme irtaantumaan tilanteesta. Emme nähneet vielä vihollisen uhkaavaa vaunua.
Hetken päästä BMP otti maalikseen jalkaväen kuljetusvaunut, joten meidän oli toimittava. Kurkkaus taas nurkalta ja BMP löytyi, se oli agressiivisesti pyrkimässä kylkeemme, jotta saisi lopetettua meidät varsin hallitsevaan asemaamme. Havainto täytti tähtäimen, nopea painallus laserin kytkimeen, 600 metriä etäisyyttä, laukaus ja 105mm nuoliammus lävisti kyseisen ritsan moottoritilan, tornimiehistön sekä miehistötilan, poistuen polttoainetta täynnä olevan takaoven läpi kohti jokea. Moottori syttyi palamaan ja polttoainevuoto teki vaunusta heti paloalttiin paketin. Kuin ihmeen kaupalla kaikki miehistön jäsenet selvisivät osumasta ja poistuivat paniikissa luukuistaan. Kurkkaus oli nopea, mutta ehdin nähdä tähtäimen läpi iskemän ja huusin radioon myös osumatiedon. Pian valtava räjähdys kertoi vihollisvaunun matkan päättyneen. Pian myös kylässä ollut BMP sai kokea saman kohtalon. Sen piileskelysijainti oli jalkaväen tarkan tiedustelutyön tulosta ja pääsinkin ampumaan erittäin pienestä raosta tarkasti vaunuun.
Taistelu jatkui ja jalkaväki alkoi ottaa lähikontaktia vihollisen kanssa. Tämä jätti meidät hetkeksi vähän vähemmälle vastuulle, jotta ei tulisi "Friendly-fireä", joten tutkimme lähimaastoa muutamalla pistolla ja saimmekin saaliiksi joitain vihollistaistelijoita.
Pian karmiva huuto täytti komentoverkon. "VAUNUJA, VAUNUJA". Vihollisen seuraava osasto lähestyi joenrantaa ja pureutui siihen tiukasti. Mukana oli myös T-72 -taistelupanssarivaunu, joka oli meille vaarallinen vastus. Syke nousi kahvojen takana ja nopeasti käänsinkin tykin osoittamaan oikeaan suuntaan. Tosiaan! Sieltähän tuli vauhdikkaasti n. 1,5km päässä BTR ja tuo pahainen T-72. Johtaja antoi vapaat kädet ampua näitä maaleja, ja käski samalla ajajalle kiireellisen peruutuksen. Vaihde kytkeytyi ja samalla olin jo mitannut etäisyyden, ennakkomittausta en tilanteessa ehtinyt ottaa, vaan päästin laukauksen vain käsivaraennakolla oikealla etäisyydelle. En nähnyt osumaa, mutta etäisyys hyvän mittauksen tulos, joten ehdin laukoa vielä kaksi kertaa, ennenkuin vaunu oli saatu suojaan. BTR tuhoutui osumista. T-72 jatkoi matkaansa.
Lopulta jalkaväki sai T-72-vaunuun osumia ja me pääsin sitten kunniakkaasti lopettamaan vaunun kärsimykset ampumalla sitä kylkeen. Ilmeisesti siitä oli tela mennyt ja se oli kääntynyt hieman kyljittäin meihin. Osuman saatuaan T-72:den johtaja vetäisi jo Irakista tutusta Eject-kahvasta ja torni liiteli pois vaunusta. Viimeiset hetkemme alueella käytimme lukuisan jalkaväen kanssa taistelemiseen. Alueella pyöri myös yksi taisteluhelikopteri, mutta se lensi maahan ehkä jonkun osuman saatuaan.
Palasimme hieman telavikaisella vaunullamme kokoontumispisteelle, jonne kertyi kovin vähän osaston muita taistelijoita... Avaustaistelu oli vaatinut veronsa.
Kuvassa vasemmalla meidän YK-värjätty Leopardimme. Jutun kirjoittaja miehittää lataajan konekivääriä.
